Uusi Tuntematon Sotilas oli vaikuttava

Share |

Sunnuntai 5.11.2017 klo 23.38 - Pekka


Pakkohan se oli nähdä! Uusi Tuntematon Sotilas. Olen lukenut uudesta versiosta useamman arvostelun ja yhdyn kehuihin. Mahtava elokuva! Ja vielä hienosti ajoitettu Suomen itsenäisyyden juhlavuoteen. Harvoin elokuvista kotiin palatessa on niin mietteliäänä. Hyvä elokuva antaa aihetta pohdiskeluun.

Väinö Linnan Tuntematon Sotilas on niitä harvoja suomalaisen kirjallisuuden klassikoita, joista jokainen sukupolvi haluaa tehdä oman tulkintansa. Elokuva ja elokuvan tekeminen ovat muuttuneet ja kehittyneet 62 vuodessa niin paljon, että Edvin Laineen, Rauni Mollbergin ja Aku Louhiniemen versioita on vaikea vertailla keskenään. On kuitenkin hienoa huomata, että samasta romaanista saa tehtyä niin monenlaisia tulkintoja. Ja Louhimies osoitti, että uusia näkökulmia löytyy, jos haluaa löytää. Tämä ei jäänyt varmasti viimeiseksi Tuntemattoman Sotilaan filmatisoinniksi. Tulemme näkemään niitä vielä useita.

Louhimiehen ote on realistisen karu. Sota näytetään kaikessa rumuudessaan ja kauheudessaan. Sota on tappamista, sitä ei voi kaunistella tai romantisoida. Tapa tai tule tapetuksi. Paljon sanottavaa jätetään rivien väleihin. Katseet, ilmeet ja äänen painot ovat viimeisen päälle hiottuja. Olisi ollut mielenkiintoista olla seuraamassa kuvauksia. Kuinka helposti Louhimies sai kaivettua haluamansa esiin näyttelijöistä. Huikeat näyttelijäsuoritukset ovat pääosin vähäeleisiä. Kaikki onnistuvat rooleissaan. Ainoastaan Rahikaisen roolissa olisin kaivannut lupsakkaampaa veijaria kuin mitä Andrei Alen oli. Muutoin näyttelijävalinnat olivat napakymppejä.

Louhimies pääsee eeppisien henkilöhahmojen ihon alle paremmin kuin Laine tai Mollberg. Väläykset kotirintamalta tuovat syvyyttä varsinkin Rokan ja Kariluodon henkilöhahmoihin. Kummatkin olivat sankarillisia johtajia, mutta persoonina täysin erilaisia ja eri lähtökohdista tulleita. Louhimies pystyy kaivamaan roolihahmojen motiiveja ja ajatuksia hienosti esiin. Toisaalta muutama muu henkilöhahmo jää etäiseksi. Esimerkiksi pedanttisuudellaan ja nuukuudellaan kaskujen kohteena aikaisemmissa versioissa ollut talousalikersantti Mäkilä on kadonnut kokonaan kuvioista.

Louhimiehen halu syventää parin hahmon taustoja vie esitysaikaa. Monia tuttuja kohtauksia onkin jäänyt pois. Joko tämän takia, tai sitten ne eivät ole sopineet Louhimiehen tyyliin. Laineen ja Mollbergin versioihin verrattuna esim. lupsakkaa sanailua ja retoriikkaa on paljon vähemmän.

Uusi tekniikka on mahdollistanut upeat maisemakuvaukset. Nautin niistä erittäin paljon. Varsinkin lintuperspektiivistä ja panoraamasta kuvatut joukkokohtaukset ovat vaikuttavia. Suomen luonto pääsee näyttämään parhaat puolensa.

Louhimiehen elokuvaa on kuvailtu Rokan tai vaihtoehtoisesti Koskelan elokuvaksi. Ihmettelen erilaisia näkemyksiä. Kyllähän tämä versio on Rokan elokuva. Mitään muuta henkilöhahmoa ei seurata niin intensiivisesti kuin Rokkaa. Rokasta löytyy särmiä ja kapinallisuutta. Hän ei sovi muotteihin. Hahmo antaa tarttumapinta. Eero Aho tekee roolissaan mahtavan suorituksen.

Silmäni kostuivat väkisin elokuvan vaikuttavassa lopussa. Finlandia hymni soi vähäeleisesti taustalla, kun Rokka palaa vaimonsa ja lapsiensa luokse. Isä on tullut kotiin haavoittuneena mutta elossa. Kariluodon leski kantaa suruseppelettä alas kirkon rappusia. Sota hautasi miehen ja yhteisen tulevaisuuden. Vilho Koskelan kuva on päässyt äitinsä piirongin päälle muiden kaatuneiden veljiensä rinnalle. Äidin kaipausta ja surua voi vain kuvitella. Suomi hävisi sodan, mutta säilytti itsenäisyyden. Uhraukset olivat valtavia. Osa pojista palasi kotiin, osa ei. Toivottavasti osaamme arvostaa sitä.


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini