Kakun jakaminen riippuu leipureista

Suomen talouspoliittiseen retoriikkaan on vakiintunut vertauskuva kakun leipomisesta ennen sen jakamista. Vertauskuva tarkoittaa käytännössä, että talous pitää saada ensin kasvuun ja valtion talous kuntoon, ennen kun voidaan esimerkiksi panostaa sosiaaliturvaan.

Vertauskuva on looginen, mutta lähimenneisyys osoittaa, että kakun tasapuolinen jakaminen ei ole kiinni kakun koosta vaan leipureista. 2000-luvun talouskasvu ja lihavat vuodet eivät tuoneet mitään hyvää yhteiskuntamme pienituloisimmille. Pienituloisten reaaliset käytössä olevat tulot eivät ole tutkimusten mukaan nousseet juuri lainkaan 1990-luvun laman jälkeen ja suhteellinen köyhyys on kaksinkertaistunut. Tämän on mm. TSL:n julkaisu, ”Talouskasvun hedelmät –kuka sai ja kuka jäi ilman”, hyvin osoittanut. Sen sijaan keski- ja suurituloiset hyötyivät talouskasvusta. Etenkin suuria pääomatuloja saaneet hamusivat suurimmat palat kakusta.

Suhteellisen köyhyyden voimakkaan kasvun tärkein syy on perusturvan jälkeen jääneisyys. Edes selvästi parantunut työllisyystilanne ei nostanut aivan pienituloisimpien taloudellista asemaa. Sosiaaliturvajärjestelmämme ja samalla koko hyvinvointivaltion heikoin lenkki onkin tällä hetkellä liian alhainen minimiperusturva.

Miksei sitten perusturvaa parannettu, kun siihen oli varaa ja Suomi vaurastui talouden kasvaessa 2000-luvun hyvinä vuosina? Nykyinen oikeistohallitus käytti vaalikauden alussa olleen muhkean talouden liikkumavaran hyväosaisten veronalennuksiin. Metsänomistajat, suurituloiset ja suuria perintöjä perineet hyötyivät hallituksen valinnoista. Perusturvan osalta tehtiin vain pieniä parannuksia.

Myös sosialidemokraateilla on lähimenneisyyden osalta peiliin katsomisen paikka. Hyvinvointivaltion kehittämisessä lähdettiin SDP:n hallituskausilla siitä, että työ on parasta sosiaaliturvaa. Lisäksi painotettiin ansiosidonnaisen sosiaaliturvan ja julkisten palveluiden merkitystä. Tässä ajattelussa ei ole mitään vikaa. Mutta tämän mallin toimivuus edellyttää täystyöllisyyttä. Suomessa oli kuitenkin viimeksi täystyöllisyys 1980-luvun lopussa. Työvoiman ulkopuolella elää satojatuhansia ihmisiä, jotka saavat toimeentulonsa erilaisten etuuksien kautta. Samoin läheskään kaikki työntekijät eivät koskaan työllisty avoimilla työmarkkinoille. Rakenteellisesta työttömyydestä on tullut pysyvä vaiva.

Meillä on siis valtava määrä ihmisiä, jotka ovat väliinputoajia edellä kuvaamaani malliin nähden. Ei ole ihme, että sosiaalipolitiikan areenoilla Vihreät ovat onnistuneet haastamaan nykyisen sosiaaliturvajärjestelmän tarjoamalla perustulomallin vastaamaan työmarkkinoilta syrjäytyneiden ja pätkätyöläisten ongelmiin.

Epäilen vahvasti, että  perustulo tai kansalaispalkka on oikea tie sosiaaliturvan uudistamisessa. Nykyistä mallia tulee vain yksinkertaistaa, työnteko ja tukijärjestelmä tulee nivoa paremmin yhteen sekä taata kaikille kansalaisille kohtuullinen toimeentulo. Minimiperusturvan korottaminen on yksi selkeä toimenpide oikealla tiellä. Tarkoitan mm. pienimpiä eläkkeitä, perhe-etuuksia, etenkin yksinhuoltajaperheiden etuuksia, pienimpiä päivärahoja ja opintotukea.

Edes muhkeankin kakun leipominen ei siis hyödytä automaattisesti yhteiskunnan pienituloisia. Riippuu vahvasti leipureista, miten talouskasvun hedelmiä jaetaan. Kysymys on poliittisesta tahdosta. Valitettavasti viime vuosina sosiaalinen oikeudenmukaisuus ei ole ollut kovin suosittu teema, eikä poliittinen eliitti ole nostanut sitä asialistansa kärkeen. Toivottavasti seuraavien eduskuntavaalien jälkeen asiat muuttuvat oikeaan suuntaan – oikeudenmukaisempaan suuntaan.

 

Pekka Salmi
Tampereen SD. valtuustoryhmän puheenjohtaja ja
Tampereen Työväenyhdistyksen toiminnanjohtaja