Quo vadis SDP?
Romahdus presidentinvaaleissa on kirvoittanut terveen itsetutkistelun SDP:ssa. Presidentinvaali on henkilövaali, enkä olisi sen tulosten perusteella valmis tekemään kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Sen sijaan kannattaisi pohtia, miksi puolue on hävinnyt kaikki valtiolliset vaalit vuoden 2006 presidentinvaalien jälkeen.
Menestyminen politiikassa edellyttää strategiaa ja sen onnistunutta toteuttamista. Puolueella oli vuosikymmeniä toimiva strategia: Forssan ohjelma vuodelta 1903. Mutta kun sen tavoitteet saatiin toteutettua 1980-lukuun mennessä, on missio ollut hakusessa. SDP ei ole pystynyt nousemaan suurimmaksi puolueeksi vuoden 1999 eduskuntavaalien jälkeen. Pelkkä hallinnointi ja saavutettujen etujen vartiointi ei ole riittänyt tuomaan SDP:lle riittävästi nostetta, vaikka SDP:n arvot nauttivat laajaa kansalaisten tukea.
Puoluetoimiston tärkein tehtävä on asemoida puolue oikein poliittisella kartalla. Siinä se ei ole onnistunut. Tämä näkyy parhaiten suhtautumisessa hyvinvointipolitiikkaan. Hyvinvointivaltio on sosialidemokraattisen liikkeen luomus. Sen rakentaminen oli aikanaan valtava ponnistus, joka liitti yhteen puolueen poliittisen strategian ja järjestökoneiston.
Mutta uljaista saavutuksista huolimatta moni asia ei ole kunnossa. Otan esiin pari esimerkkiä. Moni perhe on ostanut yksityisen sairasvakuutuksen, koska ei usko saavansa riittävän nopeaa ja hyvää palvelua julkisessa terveydenhoidossa. Joka kolmannella suomalaisella ja pääkaupunkiseudulla jopa 60 prosentilla alle 20-vuotiaalla on yksityinen sairasvakuutus. Usko julkisiin terveyspalveluihin horjuu pahasti. Olemme Suomessa ajautumassa kohti amerikkalaista vakuutusperusteista terveydenhuoltojärjestelmää, joka jakaa kansan kahden kerroksen väkeen.
Yksityisten sairasvakuutusten määrä kertoo keskiluokan epäluulosta hyvinvointivaltiota kohtaan. Kehitys on uhkaava, sillä jos keskiluokka menettää halunsa rahoittaa verotuloillaan julkisia palveluita, katoaa hyvinvointivaltion pohja pois.
Toinen esimerkki liittyy yhteiskuntamme huono-osaisiin. Perusturvan varassa elää satojatuhansia ihmisiä. Perusturva on jäänyt pahasti jälkeen yleisestä tulotasosta. Lisäksi moni jättää hakematta ansaittuja tukiaan, koska byrokratia on niin monimutkainen. Olemme onnistuneet rakentamaan järjestelmän, joka ihmisten auttamisen sijaan tosiasiassa syrjäyttää ihmisiä. Katkeruus ja epäluottamus yhteiskuntaa kohtaan ovatkin kasvaneet tietyn kansanosan piirissä. Ei ole ihme, että perussuomalaiset saivat jytkynsä.
Emme kai tätä tarkoittaneet, kun suomalaisen kansankodin syntysanoja lausuttiin Forssassa 1903? Miksi siis puolustamme järjestelmää, joka ei kaikilta osin toimi? Puolueen tulisikin asemoida itsensä uudelleen hyvinvointipolitiikan suhteen. Puolustajan roolista tulisi siirtyä haastajaksi.
Uuden nousun aikaansaamiseksi SDP:n tulisi saada kannatusta niin perinteisestä työväestöstä kuin keskiluokastakin. Mitään erityistä keskiluokkapolitiikkaa ei tarvita. Keskiluokkahan hyötyy eniten hyvinvointivaltion eduista: korkeatasoisista palveluista, matalista tuloeroista ja yhteiskunnan turvallisuudesta. SDP:n tulee kuitenkin olla dynaamisempi ja uudistushakuisempi. Toimimattomia järjestelmiä tulee ravistella. Lähestymistapaa voisi muuttaa myös pari piirua yksilön suuntaan.
Hyvinvointiyhteiskuntahan on yksilön etu. Yksilö vapautuu toteuttamaan itseään, kun yhteiskunta huolehtii monista tärkeistä asioista koulutuksesta eläketurvaan.
Monesti kysellään, pitäisikö SDP:n tien kulkea vasemmalle vai oikealle. Kysymys on vanhanaikainen. Kumpikaan suunta ei synnytä tulosta, ellei SDP ensin uudista politiikkaansa. SDP:n tien tulisi kulkea eteenpäin.
Pekka Salmi
Kirjoittaja on Tampereen Sosialidemokraattisen valtuustoryhmän puheenjohtaja ja Tampereen työväenyhdistyksen toiminnanjohtaja